Osa 3. Tunteiden sekamelska

- Anna anteeksi Christopher, minun ei olisi pitänyt tulla, Tatiana sanoo hätäisesti ja pinkaisee juoksuun.

 - Tatiana! Christopher huudahtaa naisen perään ihmeissään.

 Tatiana vilkaisee taakseen ja katsoo miestä sekunnin murto-osan ajan suoraan silmiin.

 Anna minun mennä. Hän pyyhkäisee kyyneleen silmäkulmastaan ja juoksee suoraan taksiin.
 Kotona

 Kotonaan hän kaatuu suoraan eteisen lattialle. Kuumat kyyneleet juoksevat poskia pitkin ja tipahtelevat lopulta lattialle.

Miinuuttien, ehkä kymmenien sellaisten jälkeen Tatiana nousee seisomaan. Hän kuulee äitinsä äänen kaikuvan mielessään.
Ajattelisit lastasi! Tuossa tilassako luulet häntä hoitavasi? Tatiana Pisarro, olen erittäin pettynyt. Se mies ei kuulu elämääsi, ei nyt, eikä ikinä. Olet saanut paljon aikaan. Mieti vaikka kotiasi. Kun muutit 2-kuukautisen nyytin kanssa tämän katon alle sinulla oli vain likaiset seinät ja pienet ikkunat.

 Mieti mitä sinulla nyt on. Suuret ikkunat joista päivänvalo pääsee valaisemaan kauniit kasvosi.

 Piskuisen käytävän päässä sinulla on kaksi ovea.

Toinen johtaa ihanan tyttäresi sievään ja mukavaan huoneeseen.

Toinen johtaa sinun huoneeseesi.

  Siellä sinulla on lipasto, peili ja sänky. Tatiana, mieti mitä sinulla on ja mitä oikeasti tarvitset. Pärjäät hienosti ilman apua. Ilman miestä. Mutta nyt Tatiana, anna minun olla tyytyväinen,
ja herran tähden mene hoitamaan lastasi! 
On tullut jo ilta, tyttäreni, unohda tämä päivä kun nukahdat, tee niin.

Tatiana katsoo vielä hetken hiljaisena eteensä.

 Mutta heti Vivianen käveltyä horjuen lähemmäs nainen valpastuu.

- Kyllä elämä vielä hymyilee meillekkin, Tatiana sanoo ja halaa tytärtään.

Kaikille elämä ei vain aina tunnu hymyilevän. 

 - Meidän on nyt aika syödä päivällistä, Tatiana toteaa ja vilkaisee jääkaappiin.
- Molemmille puuroa, hän huokaisee.

 Viviane katsoo kummissaan äitiään joka vain hymyilee.

Hänen äitinsä hymyilee jopa silloin, kun Viviane alkaa leikkimään ruoalla.
Eihän äidin uusi asenne tyttöä haittaa, ei ollenkaan.

Se ilta oli onnellinen.

 Sen saattoi huomatan jos kurkisti terassinovista.

Vaikka ehkä voisimme olettaa että heitä katsottiin juuri silloin eteisen ikkunasta.
Pisarrot eivät kuitenkaan huomanneet mitään.
Aamulla

Tatiana katsoo hermostuneesti ulos ikkunasta.
Ei hän ollut unohtanut edellistä päivää. Ei, vaikka kuinka yrittikin.

 Ovikello soi ja Tatiana huokaisee lähtiessään avaamaan ovea. Ainoa lohtu on se, että tulija saattaisi olla Aimee.

Oven takana on kuitenkin joku aivan muu kuin Aimee.
- Meidän täytyy puhua, mies toteaa ja Tatiana nyökkää.

 - Puhua, ei suudella! Hän kivahtaa ja torjuu Christopherin.

 - Anteeksi. Olen vain tolaltani, Tatiana kuiskaa.
- Tiedän.

- Enkä tiedä mitä tehdä. Minua kuuluisi inhota! Tatiana lisää ja katsoo tummanruskeilla silmillään Chrisiä.

Mies ei sano hetkeen mitään.
- Sanoit että sinua kuuluisi inhota. Haluatko että sinua inhotaan? Hän kysyy hiljaisuuden jälkeen.

- En tietenkään halua! Tatiana kimpaantuu.
- Mutta miksi sitten sanoit noin? Christopher jatkaa.

- Äh, olet aivan mahdoton, nuori nainen puuskahtaa ja istuutuu.

- No mutta mieti nyt. Jos loukkaisin jotakuta tärkeää ihmistä. Sanotaan vaikka että presidenttiä, niin hän mitä luultavimmin sanoisi "minua kuuluisi kunnioittaa". Siitä saamme myös käsityksen että hän haluaa että häntä kunnioitetaan. Vai mitä?

- Hyvä on! Ymmärsin kyllä. En halua että minua inhotaan, olen vain tottunut siihen, Tatiana vastaa. Tulee monen minuutin hiljaisuus kunnes hän pyytää:
- Suutele minua.
- Mitä? Chris kysyy ihmeissään.
- Suutele nyt vain, Tatiana inttää haikeana.

Suudelman loputtua Tatiana kuiskaa:
- Chris, tämä oli viimeinen suudelmamme.
Christopher katsoo naista hetken jäykistyneenä. Sitten hän kuitenkin kävelee rivakoin askelin autolleen ja kaasuttaa pois.

 Tatiana kaatuu sohvalle itkemään.
Näin on parasta kaikille.
- Vai onko? Hän miettii ääneen.

- Tullaan kulta, naisen alku huikkaa voimattomasti kuullessaan Vivianen vaativan äänen.

Nostettuaan tytön pinnasängystä hän kävelee eteiseen Vivianen pyynnöstä.
- Mä kävejen ite tinne, Viviane sanoo riemuissaan.

 - Mm, Tatiana nyökkää kannustavasti.

- Noniin, nyt kyllä nostan sinut syöttötuoliin, Tatiana sanoo itsekseen.
- Haluu kävejjä ite! Viviane kirkuu äidilleen.

 - Viv! Tatiana ärähtää ja saa sillä lapsensa vaikenemaan.

- Voin kertoa sinulle salaisuuden jos suostut nyt menemään syöttötuoliin kiltisti, Tatiana lupaa.
- Joo, Viviane sanoo veikeästi hymyillen.

 Mutta heti ruoan eteensä saatuaan tyttö heittää lautasen puuroineen päivineen lattialle.
- Äh, Viv, Tatiana huokaa.

- Talaituut, Viviane muistuttaa.
- Ai niin.

- Olen rakastunut.
~
Noh, sainpas puserrettua edes vähän enemmän kuin viime osaan.
Mitä mieltä olette pituudesta, teksin sujuvuudesta, juonesta/sen kulusta ja niin edelleen...
Ai niin! Suuri ulkoasupäivitys tuli tänne, mitäs pidätte? 
Oon itseasiassa aika tyytyväinen.
Päivitin kanssa 2 muuta blogiani, peliblogini ja tarinablogini. 
Ai joo muuten, nyt seuraa "suuri" paljastus minusta.
Isä nimittäin arvio että vuosittain syntyy  Suomessa noin 60 tuhatta lasta.
Joten olisi aika vaikeaa löytää just mut niistä 60 tuhannesta. Ja sitten mietitään sitä että etsinnät voisi toki rajata ihan vain tyttöihin, olenhan tyttö, niin se olisi sitten niin että olkaa hyvä, olen joku noin 30 tuhannesta vuonna 2002 syntyneistä suomalaisista tytöistä.
Kesällä täytän siis 12. Jee. Ja selvennän vielä sen verran että tiedän näistä kaikista elämän ihmeistä. Eli ei tarvitse miettiä ja pelätä että saan jotain traumoja sims-tarinoistanne, piste.
Sitten, kuvani. Joo, tää näyttää tosi masentuneelta... Ja mä näytän oikeesti kyllä paljon kypsemmältä. Mutta 12-vuotias ei ole vielä teini, niin että minkäs voi...

 
 Pahoittelen muuten sitä että tästä mun loppu hölinästä tulee aina näin pitkä mutta mä en voi muuta. Oon semmonen hölöttäjä että ehkä vaan on parempi etten pidä ihan kaikkea vain mielessäni...
Kiitos,
Omenainen