Viviane kertoo
.jpeg)
Ymmärrän miksi äiti on vihainen. Ymmärrän miksi hän huusi eräänä lauantaina:
- Perhekokous!
Hän istui vieressäni ja katsoi seinään. Kolme viikkoa on kuulemma paljon.
Ainakin jos on esittänyt sairasta koko sen ajan.
.jpeg)
.jpeg)
.jpeg)
.jpeg)
.jpeg)
.jpeg)
.jpeg)
- Mä menen nyt, totesin nokkavasti ja mulkaisin vielä molempia.
.jpeg)
.jpeg)
Istahdin tuolilleni ja huokaisin.
.jpeg)
Katsoin vanhaa valokuvaa seinälläni.
.jpeg)
Se oli kuva kahdesta ystävyksestä. Kahdesta erottamattomasta ystävyksestä.
.jpeg)
.jpeg)
.jpeg)
- Viviane, me muutamme pois, Ranskaan. Emmekä palaa.
Joka yö raotan silmiäni hieman ja yritän unohtaa tapahtumat kunnes toinen uni tempaisee minut mukaansa.
Usean viikon kuluttua
Ranskaa sanotaan kauniiksi maaksi.
Voin myöntää että se onkin. Kaikkien silmät eivät vain näe sitä kovinkaan kauniina.
Äiti astelee hotellihuoneeseeni.
Katson häntä vaitonaisena. Chris luultavasti on nukkumassa matkaväsymystään pois eikä äiti jaksa kuunnella kuorsausta joka siitä siasta pääsee.
- No?
Äiti kävelee peilin eteen ja sipaisee hiussuortuvan naamaltaan.
Sitten hän alkaa puhumaan:
- Viv, tiedät että löydämme täältä kivan asunnon ja kivoja kavereita sulle. Me ollaan mietitty että voitais hankkia koira tai jotain.
- Ei kiinnosta. Mä en osaa ranskaa! Enkä mä halua koiraa enkä ainakaan mitään tyhmiä ranskalaisia kavereita! Me ei muuteta tänne! Huudan ja katson sitten vaitonaisena ikkunaan liiskaantunutta kärpästä.
Äiti huokaisee.
- Hyvä on, et pidä Champs les Simsistä, ainakaan vielä. Mutta pidät kyllä eräästä asiasta täällä. Lupaan sen. Tässä lähellä on eräs taidemuseo. Siellä on kaikenlaisia modernia ja vähemmän modernia taidetta.
- Saanko rahaa taksiin? Kysyn ja naurahdan.
- Vau, ihastelen vanhaa kiinalaista vuodetta jonka on suunnitellut eräs maailmalla tunnettu suunnittelija.
Jos tosiaan osaisi tehdä jotain tuollaista.
Päätän kävellä takaisin ja käännyn ilmeisesti väärään suuntaan.
Kenenkään mieleen ei varmasti tulisi käydä vanhalla hautuumaalla eksyttyään.
Mutta minä teen niin.
Useilla haudoilla on kukkia.
Mutta jotkut on unohdettu.
Tavaan erään haudan kyljestä: Arlette Pisarro.
Äiti ei ikinä ole kertonut isoäidistäni mitään. Ei edes sitä että hän on kuollut.
- Minä luotin sinuun! Kivahdan.
Äiti nousee hitaasti seisomaan.
- Eikö museota ollutkaan enää?
- Olen pahoillani kulta. Mutta sinä tiedät että useita museoita ja taidegallerioita on suljettu, en voinut tietää.
- Niin. Et varmaankaan voinut myöskään tietää että isoäitini on kuollut, sanon kepeästi vaikka sisälläni kiehuu.
- Perhekokous!
Hän istui vieressäni ja katsoi seinään. Kolme viikkoa on kuulemma paljon.
Ainakin jos on esittänyt sairasta koko sen ajan.
Chris, oikea herra tekopyhä katsoi minuun surullisesti ja sanoi:
- Sinun olisi kuulunut kertoa meille. Kiusaaminen on vakava asia.
Olin tovin hiljaa kunnes molemmat tuijottivat minuun odottavasti.
Silloin avasin suuni ja totesin:
- Ei se olisi auttanut. Kaikki olivat hiljaa taas. Sitten Chris avasi suunsa jälleen sylkäistäkseen ilmoille jotain tekopyhää moskaa.
Ehdin kuitenkin väliin.
- Te ette ymmärrä! Huudahdin ja räpytin silmistäni kyyneleitä.
Äiti kääntyi poispäin ja huokaisi.
- Viv, älä viitsi.Ymmärrämme sinua kyllä.
- No siltä vaikuttaakin! Huudahdin ja katsoin äitiin vihaisesti.
Herra täydellinen polvistui päästen minun tasolleni.
- Voit luottaa meihin ja kertoa huolesi.
Pudistin vain päätäni ja katsoin miestä inhoten. Maailman vastenmielisin olento väitti että häneen voisi luottaa, minun korviini se oli pelkkää juupa jaapaa.
- Pyh, sinulle minä en ainakaan mitään kerro! Ja jos sä toivot että mä luottaisin suhun, turha toivo!
- Viviane, älä puhu noin Chrisille.
- Olette naurettavia! Sanoin ja matkin Christopherin suurta tekopyhää hymyä.
- Viviane Pisarro! Nyt tuut kyllä takasin! Äiti huusi muttei loppujenlopuksi edes tullut perääni.
Nykyään taide oli paikannut aukon, jonka toinen ystävyksistä oli jättänyt.
Myöhemmin äiti tuli luokseni. Katsoin häntä toiveikkaasti.
- Haluatko pyytää anteeksi? Kysyin hiljaa.
- Viviane, me muutamme pois, Ranskaan. Emmekä palaa.
- Mitä? Ei! En osaa ranskaa! Äiti, ei!
Usean viikon kuluttua
Sitten hän alkaa puhumaan:
- Viv, tiedät että löydämme täältä kivan asunnon ja kivoja kavereita sulle. Me ollaan mietitty että voitais hankkia koira tai jotain.
- Hyvä on, et pidä Champs les Simsistä, ainakaan vielä. Mutta pidät kyllä eräästä asiasta täällä. Lupaan sen. Tässä lähellä on eräs taidemuseo. Siellä on kaikenlaisia modernia ja vähemmän modernia taidetta.
Jos tosiaan osaisi tehdä jotain tuollaista. Mutta minä teen niin.
Äiti ei ikinä ole kertonut isoäidistäni mitään. Ei edes sitä että hän on kuollut.
Voin pahoin. Äiti saa vielä maksaa.
- Eikö museota ollutkaan enää?
- Kulta... Tarkoitukseni oli kertoa.
Kostan tämän ja kaiken muun.
Chris ja äiti ovat tukipilarit toisilleen.
Kun toinen on haavoittunut, tukee toinen toista.
Mutta kun molemmat ovat haavoittuneet sortuu heidän rakennuksensa.
Kostaminen on helppoa.
- Maryse, tarvitsen apuasi. Olet nykyään äiti?
~
Semmosta tällä kertaa.
Toivon että tykkäsitte, jättäkää kommenttia ja kertokaa jos on jotain parannettavaa.
Mulla kävi moka. Tatiana ja Chris pääsi vanhenemaan, sori.
Siirrytään Vivianeen ;D
Kiitos ja kumarrus,
Omenainen
