Osa 5. Joulun taikaa ja kasvun aikaa

Neljän kuukauden kuluttua

 Ensin olivat tulleet syksyn sateet.

 Ne olivat jatkuneet aamusta iltaan.

 Ja lopulta, joulukuun 15. päivänä olivat valkoiset hiutaleet tippuneet taivaalta kuin taikaiskusta.

Jokainen lapsi oli painanut nenänsä ikkunaan ja huutanut:

- Lunta! Sataa lunta!

 Järvet alkoivat hiljalleen jäätyä odottaen ensimmäisiä luistelijoita.

Ja sinä iltana, oli Sunset Valleysta tullut talven ihmemaa.

 Tatiana kysyy varovaisesti:

- Aimee, keskeytinkö jotain?

- Eei! Et mitään! Aimee huudahtaa hieman hätäisesti.

 - Aimee, mä ymmärrän että sä olet nyt kiireinen mun veljeni kanssa, mutta sä haluut tietää tän silti!

- Huoh, hyvä on Tatiana, kerro sitte, Aimee sanoo hyvinkin dramaattisesti saaden ystävänsä nauramaan.

 - Hän tulee tänään, millä hetkellä hyvänsä, nainen aloittaa.

- Niin...?

- Minä aion.... voi Aimee! Minä aion kysyä muuttaisiko hän tänne! Meidän kanssamme!

- Tatiana, mikset vain...

- Ei! Olemme seurustelleet vasta muutaman kuukauden! Sitä paitsi, olemme olleet pitkään etäsuhteessa, en voi kosia. Emme ole vielä valmiit.

- Niin, ettehän te ole ed...

- Milloin meillä muka olisi ollut aikaa?

- En tiedä! Aimee myöntää ja nauraa sydämellisesti.

- Jatkakaa te nyt puuhianne, Tatiana kehottaa ja hymyilee tietäväisesti.

- Pitäkää tekin hauskaa! Ja Tatiana, muista aina, olet paras ystäväni.

- Muistan, Tatiana sanoo liikuttuneesti.

 - Noel olen pahoillani että mä soitan näin, mutta haluan että tiedät, Christopher sanoo.

- Huoh, kerro.

- Ajattelin kosia Tatianaa!

- Aa, hienoa.

- Älä viitsi olla noin välinpitämätön! Kosin siskoasi! Siskoasi!

- Juu juu, se on ihan mahtava juttu..

- Noel! Keskeytin teidät! Luulin että säästät hääyöhön.

- Älä viitsi! Ei kukaan niin enää tee! Noel naurahtaa.

- Naisemme odottavat meitä, joten.. Noel vihjaa hienotunteisesti saaden Christopherin naurahtamaan.

- Ymmärrän yskän, Chris sanoo ja lopettaa puhelun.

Rauhassa. Tatianakin on rauhallinen. Älä tee mitään harkitsematonta, hän ajattelee kävellessään ovelle.

 Mies hymyilee. Hän on odottanut tätä liian kauan.

 Oven toisella puolella nainen kuiskaa itkukurkussa:

- Christopher? Hän avaa oven ja katsoo miestä silmiin.

 Chris ottaa takin päältään ja tarttuu lievästi kohmeisilla käsillään Tatianan käsiin.

- Christopher.

- Tatiana.

 Hetken päästä Tatiana halaa miestä tiukasti ja suutelee tätä samoin kuin jokainen nainen, joka on joutunut odottamaan koko pitkän ja kolean syksyn.

- Mä rakastan sua, Tatiana kuiskaa ja katsoo onnenkyyneleet silmissään Chrisiä.

- Niin minäkin sinua, Christopher vastaa.

- Suutele minua vielä. Suutele kuin se olisi viimeinen kertasi.

- Toivonmukaan ei ole.

- Ei. Se on ensimmäinen miljoonasta, Tatiana sanoo lempeästi.

- Hyvä. Tämänkö takia jouduimme odottamaan.

- Juuri tämän. Mutta ei vain tämän. Paljon enemmänkin.

 - Tatiana, meidän pitäisi...

- Muuttaa yhteen.

 - Nniin. Myös, Chris sanoo hitaasti.

- Tulisitko sinä vaimokseni? Hän kysyy ja katsoo Tatianan tummanruskeisiin silmiin.

 Tatiana astuu muutaman askeleen taaksepäin ja ottaa tukea seinästä.
- Me emme ole valmiit. Anna anteeksi.

- Me odotamme, Christopher sanoo ja halaa naista.
- Oletko muuten kuullut sellaisista kuin joulukoristeet?
- Sinä senkin! Odotimme vain sinua, Tatiana sanoo ja nauraa.
Jouluaaton aamuna

 Tatiana astuu lämpimään eteiseen ja on juuri ottamassa hansikkaita kädestään kuulleessaan miehen äänen:
- Pidätkö eteisen lipastosta?
- Toki, hän sanoo ja sipaisee tarkoin hiottua puuta.

Christopher kävelee eteiseen päin Viviann sylissään ja kehottaa:
- Tule katsomaan makuuhuonettamme. Vihdoinkin molemmat mahtuvat sänkyyn. Hän naurahtaa ja katsoo nyökkäilevää Vivianea.

 Tatiana kurkistaa ovenraosta sisälle huoneeseen ja mykistyy.

- Miten sinä ehdit maalata ja kaikkea?
- Meillä on kaksi hyvää ystävää jotka päättivät hylätä ajatuksen joulun vietosta Ranskassa.
- Ahaa...

 Viviane luikertelee irti Chrisin otteesta ja juoksee riemuissaan huoneeseensa leikkimään kuin lukien aikuisten ajatukset.

Chris seisoo keittiössä ja työntää hermostuneesti kätensä taskuihin.
Häntä kalvaa edelleen Tatianan kieltävä vastaus. Vaikka hän ymmärtää hyvin etteivät he  - ainakaan Tatianan mielestä, ole valmiit. Osa miehestä on silti hieman vihainen. Ja nyt, jos Tatiana ei pitäisi edes hänen tarkkaan suunnittelemastaan makuuhuoneesta, kaikki olisi pilalla.

Tatiana astelee keittiöön ja katsoo Chrisiä.
- Pidätkö siitä? Chris kysyy varovasti ja tuntee hien valuvan otsaansa pitkin.
- En, Tatiana sanoo hitaasti. - Minä rakastan sitä.

Pieni helpotuksenhuokaus pääsee miehen huulilta ja pariskunta halaa hellästi.
- Miten shoppailureissu meni? Christopher kysyy usean minuutin kuluttua.
- Ruuhka oli varmaan ihan kamala.

- Täällä ei tunneta ruuhkia. Ihmettelen että edes kauppojen työntekijät olivat vaivautuneet paikalle.
Chris naurahtaa ja kertoo:
- Valitettavasti Noel sai vatsataudin eivätkä he pääse joululounaalle. Mutta voimme kutsua naapureitasi.
- Ei, emme voi. Emme todellakaan voi.
- Tatiana älä viitsi! Eivät he sinua kiusaa. Minä olen paikalla. Koko ajan. Menehän valmistautumaan! Lähden hakemaan kuusta. Tatiana nyökkää ja hymyilee vaikka pelkääkin mitä tuleman pitää.
Muutaman tunnin kuluttua

Hiljaisuudesta erottaa vain etäisen Vivianen tuhinan. Tatiana istuu aivan sohvan reunalla ja hengittää syvään. Kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Christopher toteaa:
- Sinä pelkäät.

- Niin, Tatiana myöntää ja painautuu miestä vasten.

Hiljaisuus jatkuu vielä puoli tuntia. He katselevat kuusta.

 Ja joulusukkia.

- Se menee hyvin, Chris sanoo ja puristaa vielä nopeasti Tatianan kättä ennenkuin menee toivottamaan vieraat tervetulleiksi.

Muutaman minuutin kuluttua Tatiana vilkaisee vieressään istuvaa miestä.
- Hei Ben Ricci.
- Hei Tatiana Pisarro.

- Haluasitko sä tanssia? Ben kysyy ja katsoo lattiaa.
- Mä.. öh... Tatiana sopertaa. Hän katsahtaa Chrisiä.

 Mies näyttää käyvän kiivasta keskustelua.
- Tanssitaan vaan.

 Ben vaikuttaa mukavalta vaikka onkin todella ujo. Aina kun Tatiana sanoo jotain mies punastuu ja katsoo lattiaan nolona.

 - Se oli hauskaa, Tatiana sanoo ja hymyilee.

 - Tuota... olisi hitaan kappaleen aika, Ben sanoo.
- Nyt on aika avata lahjat! Tatiana huudahtaa ja välttää miehen katseen.

Tatiana tulee vielä Benin luo ja sanoo pahoittelevasti:
- Olen pahoillani. Ben nyökkää ja hymyilee.

Ilta sujuu hyvin. Kaikki ovat tuoneet toisilleen lahjat eikä kukaan piikittele Tatianaa.

Usean tunnin kuluttua pariskunta on jälleen sohvalla.
- Se meni hyvin.
- Niin, se meni hyvin.

- Haluatko syödä jouluhalkoa? Tatiana ehdottaa.
- Ranskalaista jouluperinnejälkiruokaa?
- Juuri sitä.

- Käy hyvin.

- Vai haluatko kurkistaa makuuhuoneeseen jossa sattuu olemaan kasa paketteja?

- Kuulostaa hyvältä! Tatiana sanoo ja nauraa.

Viiden vuoden kuluttua

 Viviane nousee ja sytyttää jalkalampun. Hän haukottelee ja muistaa sitten mikä päivä tänään on, ensimmäinen koulupäivä. Hän hymyilee ja kävelee keittiöön päin.

- Huomenta, Viviane sanoo ja vetää sieraimiinsa herkullista lettujen tuoksua.
- Ai huomenta, Tatiana sanoo ja hymyilee.

 - Jännittääkö sinua?
- Ei. Kyllä mä löydän ihan varmasti kavereita ja se meidän opettajakin oli silloin tutustumispäivänä tosi kiva.

 Christopherkin saapuu paikalle ja suukottaa Tatianaa.
- Viviane, käynkö petaamassa sänkysi? Hän kysyy ystävällisesti.
- Ei kiitos, Viviane sanoo äreästi ja juoksee itse petaamaan sänkynsä.

Hän kuulee kuinka äiti ja Chris pussaavat. Vaikka Viviane onkin elänyt melkein koko elämänsä miehen kanssa samassa talossa hän ei silti pidä hänestä. He pärjäisivät hyvin kahdestaankin äidin kanssa. Äiti vain vaikuttaa niin onnelliselta Christopherin kanssa. Ja heidän yhteisellä firmallaankin menee hyvin. 

- Miksi sä meikkaat heti aamusta? Haluatko sä näyttää paremmalta Chrisin edessä? Viviane kysyy yllättäen.
- En. Mulla vaan on aikaa ennenkuin te heräätte.

- Pidätkö letuista?

- Äiti ollaanko me köyhiä?

- Ei me köyhiä olla, muttei rikkaitakaan. Kunhan meidän korjausfirmalla menee paremmin niin saat isomman huoneen ja ehkä parvekkeenkin jos meillä on varaa siihen laajennukseen.

- Miks Chris asuu meidän kanssa?

- Koska mä rakastan sitä ja se mua.

- Mutta rakastathan sä muakin?

- Tottakai kulta. Aina. Mutta meehän siitä pukemaan, bussi tulee kohta!

 - Moikka! Mä meen nyt! Viviane huikkaa.

- Moikka, mukavaa koulupäivää, Tatiana sanoo ja hymyilee.

Iltapäivällä Viviane juoksee nopeasti huoneeseensa. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa kyynelten valuessa poskia pitkin.

Raks päiväkirja, tänä oli 1 päivä koulussa. Meidän luoka tytöt on ihan kamlia.

Ne kysy et ollaanks me jotai pakolaisii ja vaika mitä muta. Mut en mä voi kertoa äitille tai opelle, enkä todelakan Chrislle. 

~

Näin päättyi tämä osa. 

Olen taas ollut tosi tosi paljon kipeänä, siksi kesti.

Lopun päiväkirja teksti on tarkoituksella täynnä virheitä. 

Ei hätää, emme ole täysin siirtyneet Vivianeen, mutta nyt ainakin hetkeksi, ja sitten tulee sellainen sekamelska että huhhuh. 

Olin muuten niin fiiliksissä kun löysin ton jouluhalon.

Toivottavasti piditte, kommentoikaa ihmeessä,

 Omenainen