Osa 13. Tatiana muistelmat

 - No, perillä ollaan! Voidaan toki jatkaa vähän syvemälle metsään vielä kun tiekin on ihan vieressä mutta... Mitäs pidätte? Christopher selostaa.

 - Voi Chris, täällä on ihanan hiljaista! Rakastan tätä paikkaa! Tatiana sanoo ja ottaa miestä käsistä kiinni.

 - Miten osasitkin valita näin ihanan metsän?

- Nooh... Chris punastuu ja suukottaa Tatianaa.

- Äiti, miksi meillä on kaksi makuupussia? Vivianen ääni rikkoo hiljaisuuden.

- Tuota... me... luulimme että ottaisit mukaan.. heidät...

- Mitä?! Viimeinen asia jonka aijon tehdä on nukkua heidän kanssaan samassa teltassa! Viviane toteaa kiivaasti ja hänet valtaa kova yskänpuuska.

- Oletko kunnossa? Tatiana kysyy huolestuneesti.

- Joo joo.

- Voidaanko me syödä? Tyttö kysyy lempeämmin.

- Toki! Mennään tuonne ylemmäs, siellä on ainakin joskus ollut vanhoja pöytiä ja penkkejä! Christopher kiirehtii sanomaan ja lähtee johdattamaan heitä.

Monta kompastumista myöhemmin

 - Mitä me tänään vielä tehdään?

 - Sitä voit kysyä meidän Erä-Jormalta, Tatiana nauraa.

- Juu, erittäin hauskaa. Mutta me voidaan kalastaa, uida, mitä nyt haluattekaan tehdä. Illemmalla tehdään tulet ja paahdetaan vaahtokarkkeja.

- Hetkonen, kenen tekemiä nää oikein on? Äiti?

- Ömh... 

- Eikö tärkeintä ole että ne ovat tarpeeksi pitkään paistettuja? Sämpylätaikina ei maistu hyvältä, Chris toteaa hiljaa.

- Hyvä on Viviane, Berta toi ne! Tatiana tunnustaa.

Illalla

 - Chris..? Missä Viv on? Tai siis en minä ole huolissani, ei en tietenkään ole! Mutta en ole huolissani...

 - Voi ei! Paloiko toinen puoli?

 - Tatiana, rauhoitu! Viviane on vain vähän kävelemässä telttansa lähellä. Viimeksi kun näin taisi istua puussa.

 - Luojan kiitos. Pelkään aina välillä että hän... on todella masentunut... Berta varsinkin on hänelle tärkeä. Berta tuntuu auttavan Viviä parantamaan itseluottamustaan. Ja nyt kun he eivät ole puheväleissä... En halua Vivianen satuttavan itseään.

 - Chris?

 - Mitä kulta?

 - Voiko omenaa paahtaa?

 - Voi toki.

 - Hyvä.

 - Chris?

 - Minun pitää kertoa suurin syy miksi haluan suojella Vivianea...

- Minä kuuntelen.

- Minun perheeni ei ollut kovinkaan mukava. Sain muutama viikko sitten tietää muutamia faktoja lisää. Äiti oli köyhästä perheestä. Hän ei ollut.. noh... fyysisesti kovinkaan kummoinen. Hän oli melko muodoton ja pieni ja heikko. Hän ei ollut fiksuimmasta päästäkään. Hän osasi vain leipoa. Hänen vanhempiensa tehtävänä oli etsiä hänelle puoliso. Nestor. Isä oli äitiä ainakin 30 vuotta vanhempi. Hän oli häijy. Mutta otti jokatapauksessa äidin puolisokseen ja antoi tämän tehdä töitä viinitilallaan. En tiedä minkälaiset kokeet isä äidille piti ennenkuin tämän nai mutta voisin uskoa että hääyö ei ollut heidän ensimmäinen kertansa...

- Äiti oli taannoin varsin lempeä luonne. Hän välitti ihmisistä. Hän oli myös todella sisukas. En tiedä olinko vahinkolapsi, mutta voisin uskoa niin. Äiti oli silloin nimittäin 15. Ensimmäinen ahdistava kokemus jonka muistan tapahtui kun olin 5. Äiti istui sohvalla ja vain katsoi eteensä, se oli hänen tapansa viettää omaa aikaa.

- Minä aistin kyllä mitä oli tapahtumassa kun isä tuli ovelle. En päässyt edes jaloilleni, pyrin vain mahdollisimman kauas.

 - Minä istuuduin hiljaa nurkkaan ja yritin olla kuuntelematta. Ja kyllä sä tiedät mitä sitten tapahtu. Lopulta, luojan kiitos, isä veti äidin niiden makuuhuoneeseen.

- Huoneeseen jäi vain vaatteet.

- Täytettyäni 13, kiinnostuin meikeistä. Aina kun tein töitä auttaakseni vanhempiani, sain rahaa ja otin aina salaa vähän omaan taskuun ja käytin ne sitten meikkeihin. Niiden kanssa piti olla varovainen, kukaan ei saanut huomata.

- Eräänä päivänä äiti huomasi että olin antanut liian vähän rahaa. Silloin hän huomasi myös kasvoni.

- Hän romahti täysin.

- Hetken päästä äiti keksi mitä tehdä. Koska isä oli takonut eri keinoin äidin päästä lempeyden, päätti hän antaa isän hoidella minut.

 - "Ahaa, heikoinlenkki taas vauhdissa?" isä naureskeli.

- Sitten hän löi minua.

 - Katsoin häntä vihaisesti ja lähdin juoksemaan.

 - Usean kilometrin juostuani jäin hengittämään.

- Näin hänet yhä ja jatkoin matkaani.

- Piilouduin kellariin.

- Mutta pelk...

Kauempaa kuuluu kiljaisu.
- Viviane? Tatiana kuiskaa.

~
Pitkästä aikaa osa.
On taas tapahtunut minunkin elämässäni kaikenlaista.
Kesäkuussa muutama päivä viime osan julkaisun jälkeen mulla oli synttärit, 
eli olen nyt virallisesti 12!
Tässä osassa saitte kurkistaa Tatianan nuoruuteen, olisitteko ikinä arvanneet?
Mutta kuka kirkaisi? Oliko se Viviane? Jos oli, mitä on tapahtunut?
Tiedän että janoatte tietoa Vivianesta ja Martysta, ja lupaan että nyt 10 osan sisällä saatte tietää. ;) Haluan nyt täysin rehellisen vastauksen, onko tahti aivan liian nopea?
Se on tällä hetkellä suurin pelkoni.
Auringonpaistetta,

Omenainen