Osa 11. Hyvästi se joka joskus olin, hyvästi se joka joskus unelmoin olevani

 Viviane katsoo tylsistyneesti vanhahkoa miestä joka paasaa maan koillisosien helteistä ja tihkusateista.

 Tatiana tuhisee sohvalla.

Ilmapiiri on unelias.

Hetken kuluttua Tatiana säpsähtää hereille ja katsoo unisena silmät puoliksi auki Vivianea.

- Miksei kukaan herättänyt? Hän kysyy toruvasti.

- Shh, nyt tulee meillekkin ajankohtaisia uutisia, Christopher mumisee keskittyneesti.

- Ei noi vielä kerro teille mitään uutta keskustan suurremontista, Viviane puuttuu aiheeseen.

- Olkaas nyt neidit hetki hiljaa! Chris pyytää.

Tatiana hymähtää ja nousee paikaltaan.

- Tules Viv keittiöön niin saadaan rauhassa jutella.

- Me ollaan mietitty Chrisin kanssa pientä lomaa, saataisiin kunnolla yhteistä aikaa ilman työkiireitä, ja voitais sopia kaikki riidat oikein rauhassa.

- Niin me lähetään huomenna. Voit kutsua jonkun kaverin yöksi!

- Wou... Te lähette aika äkkiä, mutta käy. Pyydän Martyn. Entä meidän kevätjuhla?

- No hyvä! Ja kyllä me siihen ehitään, sehän on vasta sunnuntaina. Me lähetään ajamaan niin että ehditään iltapäiväksi tänne. Meettekö Martyn kanssa sitten yhtämatkaa?

- Joo mennään.

- Mietin hieman sitä, että minne me voitais Chrisin kanssa mennä?

- Menkää johonkin suureen kaupukiin, niinkun Bridgeportiin, ja tutustukaa kerrostaloihin, Sunset Valleyn keskusta on parin vuoden päästä täynnä niitä!

- Bridgeport nyt on turhan kaukana mutta...

- Jos käsky käy niin kyllä me Bridgeportiinkin päästään, Chris keskeyttää ja kaikki nauravat.

Seuraavana aamuna

 Ovelta kuuluu koputus.

- Sisään vaan! Viviane huutaa.

 - Vieläkö meillä on kouluhommia? Marty nauraa.

 - Älä naura. Mä kirjoitan nyt pohjaa hyvälle tulevaisuudelle. En haluu viettää elämääni roskapöntössä.

 - Okei okei, mutta arvosanat on jo annettu?

- Ens vuonna opettajat muistaa mut "sinä tyttönä joka olisi voinut mennä rannalle, muttei mennyt".

- Ihan miten vaan. Mutta entä noi kaikki kamat tossa?

- Äiti sano jotain pyyhkeistä, astioista ja ehkä saippuasta...

 - Voi Viviane... Laitetaan nyt nämä tästä ja mennään ostamaan jäätelöt?

 - Okei...

- Vietkö sä saippuat?

- Minne?

- En mä tiedä mitä äiti sano!

Seuraavan päivän iltapäivällä

Viviane näplää kynsiään hermostuneesti.

 - Onko sulla edelleen huono olo? Käynkö vaan hakemassa meidän todistukset? Marty kysyy huolsetuneesti.

 - Kyllä mä pärjään. Sitäpaitsi mulla on meidän kuoroesityksessä soolo...

- Tuus nyt syömään. Mä en valitettavasti löytänyt laseja.
- Ei se haittaa, mä otan.
Kahden vuoden kuluttua

 - Mä kaipasin majakkaa, joka näyttäis missä on karikko.

- Olin vain lintu joka seurasi muita. Se ei tuntunut hyvältä.

 - En osannut valita omaa päätöstä, omaa matkaa.

 - Kaikki oli kuitenkin niin uutta ja kaunista että sokaistuin.

 - Mutta samalla oli niin outoja asioita.

 - Joskus katsoin liian kauas ja aloin pelätä.

 - En vain uskaltanut ylittää sitä poijua, joka kertoo milloin syvät tummat vedet alkavat.

- Aina oli vuori jonka yli ei päässyt eikä nähnyt. Vuori jonka takaa aurinko aina nousi.

 - Ja vuori jonka taakse se laskeutui aina piiloon.

- Aina näin kolon johon en uskaltanut kurkistaa.

- Miksi te loppujenlopuksi erositte?
- Koska hän oli paskiainen.

~
Pitkästä aikaa uusi osa. 
Mä oon ihan superpahoillani, ja ensi osassakin saattaa kestää koska sen tapahtumista mulla ei ole mitään käsitystä.
Nyt on kuitenkin kesäloma alkanut, wuhuu! :)
Mulle tuli oikein hyvä todistus, ja kylkiäisenä sain myös hymypatsaan!
Saatoitte nähdä mut maikkarin kympin uutisissa kesäkuun ensimmäisenä lauantaina. :D
Kaikille ihanaa kesää ja ennenkuin edes suunnittelette mitä aiotte mulle jaaritella kesästänne,
niin jaaritelkaa ensin tästä osasta. ;)
Viviane tosiaan menossa nyt sitten lukioon.
Ja ai niin, kiitos aivan valtavasti! Viisi henkilöä liittyneet lukijaksi, en olis ikinä uskonut! <3
Kiitellen, 

Omenainen