Osa 14. Anna pois itkuista puolet

lukumusiikki

 Tatiana säpsähtää hereille.

- Viviane? Kulta?

 - Kaikki on ihan hyvin. Kanyyli otettiin just pois.

 - Päästäänkö me kotiin?

 - Sattuuko jalkaasi muuten vielä paljonkin?

 - Joo, kyl me päästään kotiin nyt. Ja ei siihen enää paljon satu. Siinä on side ja saan kepit pariks päiväks.

- Kepit? Mutta sun nilkka vaan muljahti?

- Se meni pois paikoiltaan.
 - Auts...

 - No, jätän sinut pukeutumaan.

 - Viviane saa kepit... Mutta Viv toipuu kyllä, Tatiana nielee kyyneleensä ja ottaa seinästä tukea.

 - Tatiana, kaikki on hyvin. Kaikki järjestyy.

 - Onneksi minulla on maailman ihanin aviomies, Tatiana kuiskaa.

Chris vetää hänet halaukseen ja kuiskaa Tatianan kyyneleitä kuivaillen:

- Emme ole vielä naimisissa.

Iltapäivällä

 - Berta pliis... Kyl me saadaan olla täällä!

 - No eikä saada! Lähetään nyt vaan!

 - Eikä.. Eikä eikä eikä! Joku tulee! Narcissa kuiskaa kauhuissaan ja nousee siesomaan vaistomaisesti.

 Tatiana kävelee ajatuksissaan sisälle ja hätkähtää.

 - Kaksi teiniä ovat luvatta talossani.

 - Kuuluisikohan nyt soittaa poliisille?

 - Anteeks Tatiana! Me vaan haluttais puhuu Viville ja tultiin tänne...

 - Tiedän, Berta, Tatiana naurahtaa.

 Berta tönäisee takanaan seisovaa Narcissaa kertomaan.
- No... Me.. Berta! Kerro sä! Narcissa sopertaa blondin takaa.
- Me vaan mietittiin että missäköhän Viv ois..?

 - Lähti yhdelle sekatavarakaupalle tekemään lehtijuttua. Eikö Viviane kertonut uudesta työstään?

 - Aa okei. ja ei, Narcissa sanoo ja kiiruhtaa ovelle.

Tatiana katsoo heitä hetken ja hymähtää.
Toisaalla

- Huomenta, väsyneen oloinen poika mutisi. Hän katsoi sisään tullutta hetken ja näytti pirteämmältä.
- Kuinka voin auttaa?

- Tuota.. Huomenta, Viviane Pisarro toteaa ja hymyilee.
- Mulla on tapaaminen rouva Bloomin kanssa.
- Sanokaa vain neiti, joku naurahtaa.

 - Te olette varmaankin Viviane? Nainen kysyy ystävällisesti.
- Johnny, meneppäs pois jaloista!

 - Kyllä, olen. Mukava tutustua, tyttö sanoo ja tuntee selkänsä hieman suoristuvan. Kukaan ei ollut pitkään aikaan teititellyt häntä.

 - No, jos mennään suoraan haastatteluun. Hmm.. Kertoisitko jotain kaupan perustamisesta, rouva... oh.. neiti Bloom? Miksi perustitte tämän liikkeen?

 - Se.. se onkin hyvä kysymys, nainen sanoo ja naurahtaa.
- Ensinkin, sanokaa vain Amandaksi. Ja... olin ehkä sinun iässäsi kun kiinnostuin ajatuksesta. Ajatuksesta siitä että voisi olla oma pieni kauppa jossa myydä mitä tahtoo. Voin nyt sanoa, ettei se ole niin helppoa! Amanda katsoo Vivianea syvälle silmiin ja pitää pienen tauon.
- Minulla oli hyvä ystävätär. Hänen nimensä oli Wenda. Hän auttoi minua koko ajan. Wenda oli kovin erikoinen tapaus. Mutta me olimme erottamattomat. Kunnes... Voi voi voi... Oli kauppamme 5-vuotisjuhlat ja paikalla oli paljon väkeä. Tai ainakin siihen aikaan se oli paljon. Minua tietenkin kiinnostivat pojat paljonkin. Ehkä hieman liiankin paljon.

 - Me löydettiin perille, Narcissa naurahtaa.
- Onkohan Viv jo tuolla?

 - Hei, Viv on jo tuolla!

 - Voi ei... Meidän olis pitänyt vaan soittaa! Jos se näkee meidät niin koko toi juttu... mitä se edes tekee tuolla? No kumminkin, toi koko juttu menee pilalle!

- Nar... ihan rauhassa, Berta hymähtää.

- Minä oli nuori ja tyhmä.. Tapahtui kuitenkin paljon asioita joita kadun.

 - Ei se ikinä anna anteeks ja me kuollaan ilman ystäviä ja...
- Narcissa! Tuu tähän. Kuuntele, mä kuulen mistä ne puhuu, Berta kuiskaa ja vetää Narcissan vierelleen.

 - Toi nainen taitaa nähdä meidät... No joo, ei se mitään.

 - Ja... aamulla Wenda löysi minut kadulta nukkumasta ja kantoi kotiin. Mutta minä en ikinä tehnyt vastapalvelusta.

 - Hän olisi vain halunnut että kerron mitä tapahtui. Miksi olin surullinen. Pidä ystävistäsi kiinni. Ethän sinä, kultaseni, riitele ystäviesi kanssa? Amanda katsoo surullisena Vivianea.

 - Mä oon kamalan pahoillani.. Ja tuota... se on pitkä tarina.

 - Minä kuuntelen, nainen hymyilee.

 - Mulla on kaksi ystävää, Berta ja Narcissa. Me ollaan tunnettu vasta tämän kesän ajan, enkä mä ole kertonut heille paljoakaan. Mulle on tapahtunut jotain mistä ne haluu kuulla, mutta... pelkään ettei varsinkaan Narcissa ymmärrä. Muutenkin niillä on tosi paljon kaikkia yhteisiä juttuja mihin mä en kuulu. Kaikki niitten 6 tuntia kestävät puhelut ja semmoset... Ja nyt kun selvis että ne on pari, mä yllätyin ihan hirveesti, eikä ne tunnu ymmärtävän sitä. Mutta jos Berta ja Narcissa olis nyt tässä, mä kertoisin kaiken, Viviane nyyhkäisee.

 - Miks mä en ymmärtäis? Narcissa kuiskasi.

 - Ehkä sä oot liian täydellinen? Berta vinkkasi silmää.
-  No enkä oo...

 - Viviane-kulta, katsoisitko taaksesi?

- Berta! Narcissa!

~
Nyt ensimmäisenä pakko todeta että oon ollut nyt HIEMAN laiska... x)
Mutta seuraavassa osassa selviää sitten mitä Martyn ja Vivianen välillä oikein tapahtuikaan.
Sitä on kyllä kaikki pohtinut tosi paljon. Muistaakseni...
Ensimmäistä kertaa oli oikein lukumusiikitkin ja kaikki.
Jos unohdit pistää lukumusiikin heti aluksi,
 käyhän tuo aivan ihana Juha Tapion biisi kuuntelemassa! 
Hyvää syyslomaa!

Omenainen 

P.S. Luen kaikki uudet osat teidänkin tarinoista heti huomenna.

Osa 13. Tatiana muistelmat

 - No, perillä ollaan! Voidaan toki jatkaa vähän syvemälle metsään vielä kun tiekin on ihan vieressä mutta... Mitäs pidätte? Christopher selostaa.

 - Voi Chris, täällä on ihanan hiljaista! Rakastan tätä paikkaa! Tatiana sanoo ja ottaa miestä käsistä kiinni.

 - Miten osasitkin valita näin ihanan metsän?

- Nooh... Chris punastuu ja suukottaa Tatianaa.

- Äiti, miksi meillä on kaksi makuupussia? Vivianen ääni rikkoo hiljaisuuden.

- Tuota... me... luulimme että ottaisit mukaan.. heidät...

- Mitä?! Viimeinen asia jonka aijon tehdä on nukkua heidän kanssaan samassa teltassa! Viviane toteaa kiivaasti ja hänet valtaa kova yskänpuuska.

- Oletko kunnossa? Tatiana kysyy huolestuneesti.

- Joo joo.

- Voidaanko me syödä? Tyttö kysyy lempeämmin.

- Toki! Mennään tuonne ylemmäs, siellä on ainakin joskus ollut vanhoja pöytiä ja penkkejä! Christopher kiirehtii sanomaan ja lähtee johdattamaan heitä.

Monta kompastumista myöhemmin

 - Mitä me tänään vielä tehdään?

 - Sitä voit kysyä meidän Erä-Jormalta, Tatiana nauraa.

- Juu, erittäin hauskaa. Mutta me voidaan kalastaa, uida, mitä nyt haluattekaan tehdä. Illemmalla tehdään tulet ja paahdetaan vaahtokarkkeja.

- Hetkonen, kenen tekemiä nää oikein on? Äiti?

- Ömh... 

- Eikö tärkeintä ole että ne ovat tarpeeksi pitkään paistettuja? Sämpylätaikina ei maistu hyvältä, Chris toteaa hiljaa.

- Hyvä on Viviane, Berta toi ne! Tatiana tunnustaa.

Illalla

 - Chris..? Missä Viv on? Tai siis en minä ole huolissani, ei en tietenkään ole! Mutta en ole huolissani...

 - Voi ei! Paloiko toinen puoli?

 - Tatiana, rauhoitu! Viviane on vain vähän kävelemässä telttansa lähellä. Viimeksi kun näin taisi istua puussa.

 - Luojan kiitos. Pelkään aina välillä että hän... on todella masentunut... Berta varsinkin on hänelle tärkeä. Berta tuntuu auttavan Viviä parantamaan itseluottamustaan. Ja nyt kun he eivät ole puheväleissä... En halua Vivianen satuttavan itseään.

 - Chris?

 - Mitä kulta?

 - Voiko omenaa paahtaa?

 - Voi toki.

 - Hyvä.

 - Chris?

 - Minun pitää kertoa suurin syy miksi haluan suojella Vivianea...

- Minä kuuntelen.

- Minun perheeni ei ollut kovinkaan mukava. Sain muutama viikko sitten tietää muutamia faktoja lisää. Äiti oli köyhästä perheestä. Hän ei ollut.. noh... fyysisesti kovinkaan kummoinen. Hän oli melko muodoton ja pieni ja heikko. Hän ei ollut fiksuimmasta päästäkään. Hän osasi vain leipoa. Hänen vanhempiensa tehtävänä oli etsiä hänelle puoliso. Nestor. Isä oli äitiä ainakin 30 vuotta vanhempi. Hän oli häijy. Mutta otti jokatapauksessa äidin puolisokseen ja antoi tämän tehdä töitä viinitilallaan. En tiedä minkälaiset kokeet isä äidille piti ennenkuin tämän nai mutta voisin uskoa että hääyö ei ollut heidän ensimmäinen kertansa...

- Äiti oli taannoin varsin lempeä luonne. Hän välitti ihmisistä. Hän oli myös todella sisukas. En tiedä olinko vahinkolapsi, mutta voisin uskoa niin. Äiti oli silloin nimittäin 15. Ensimmäinen ahdistava kokemus jonka muistan tapahtui kun olin 5. Äiti istui sohvalla ja vain katsoi eteensä, se oli hänen tapansa viettää omaa aikaa.

- Minä aistin kyllä mitä oli tapahtumassa kun isä tuli ovelle. En päässyt edes jaloilleni, pyrin vain mahdollisimman kauas.

 - Minä istuuduin hiljaa nurkkaan ja yritin olla kuuntelematta. Ja kyllä sä tiedät mitä sitten tapahtu. Lopulta, luojan kiitos, isä veti äidin niiden makuuhuoneeseen.

- Huoneeseen jäi vain vaatteet.

- Täytettyäni 13, kiinnostuin meikeistä. Aina kun tein töitä auttaakseni vanhempiani, sain rahaa ja otin aina salaa vähän omaan taskuun ja käytin ne sitten meikkeihin. Niiden kanssa piti olla varovainen, kukaan ei saanut huomata.

- Eräänä päivänä äiti huomasi että olin antanut liian vähän rahaa. Silloin hän huomasi myös kasvoni.

- Hän romahti täysin.

- Hetken päästä äiti keksi mitä tehdä. Koska isä oli takonut eri keinoin äidin päästä lempeyden, päätti hän antaa isän hoidella minut.

 - "Ahaa, heikoinlenkki taas vauhdissa?" isä naureskeli.

- Sitten hän löi minua.

 - Katsoin häntä vihaisesti ja lähdin juoksemaan.

 - Usean kilometrin juostuani jäin hengittämään.

- Näin hänet yhä ja jatkoin matkaani.

- Piilouduin kellariin.

- Mutta pelk...

Kauempaa kuuluu kiljaisu.
- Viviane? Tatiana kuiskaa.

~
Pitkästä aikaa osa.
On taas tapahtunut minunkin elämässäni kaikenlaista.
Kesäkuussa muutama päivä viime osan julkaisun jälkeen mulla oli synttärit, 
eli olen nyt virallisesti 12!
Tässä osassa saitte kurkistaa Tatianan nuoruuteen, olisitteko ikinä arvanneet?
Mutta kuka kirkaisi? Oliko se Viviane? Jos oli, mitä on tapahtunut?
Tiedän että janoatte tietoa Vivianesta ja Martysta, ja lupaan että nyt 10 osan sisällä saatte tietää. ;) Haluan nyt täysin rehellisen vastauksen, onko tahti aivan liian nopea?
Se on tällä hetkellä suurin pelkoni.
Auringonpaistetta,

Omenainen